Talvisodan syttymisen myötä aloitettiin sota-alueilta ensimmäiset siviiliväestön evakuoinnit. Kun sota päättyi maaliskuussa, jo kesäkuun lopulla säädettiin pika-asutuslaki, jonka perusteella ehdittiin perustaa noin 8000 erityyppistä tilaa siirtoväelle.
Kesäkuussa 1941 alkanut jatkosota keskeytti pika-asutuslain mukaisen toiminnan, koska siirtoväki alkoi palata kotiseuduilleen armeijan vallatessa takaisin talvisodassa menetettyjä alueitamme. Mutta lopullinen lähtö oli kaikilla edessä viimeistään sodan päätyttyä syksyllä 1944. Suomi joutui luovuttamaan maata 4,5 miljoonaa ha Karjalasta, Petsamon, Sallasta ja Kuusamosta. Maamme menetti 12 % pinta-alastaan ja vastaavasti 12 % suomalaista menetti kotinsa.
Rauhanehtojen myötä 420 tuhatta ihmistä jäi kodittomaksi ja menetimme 100 tuhatta rakennusta. Karjalasta muuttamaan joutuneesta siirtoväestöstä puolet oli maatalousväkeä, joten suomalainen yhteiskunta kohtasi sodan jälkeen valtaisan siviiliväestön uudelleen asuttamista koskevan haasteen.
Karjalaiset ryhtyivät myös omatoimisesti toteuttamaan muuttoaan muihin Suomen maakuntiin. Tässäkin yhteydessä on hyvä muistaa, että kotinsa menettäneet karjalaiset eivät olleet pakolaisia, vaan suomalaisia, oman isänmaansa sisäisiä evakkoja ja siirtolaisia, jotka joutuivat jättämään kotiseutunsa ja elinkeinonsa.
Toukokuussa 1945 toisen maailmansodan ollessa päättymässä Euroopassa säädettiin maanhankintalaki, joka toi maansaajien piiriin siirtoväen lisäksi rintamamiehet, sotalesket, -invalidit ja – orvot. Muodostetuista viljelystiloista pääosa meni siirtoväelle, kun taas kaupunkeihin ja taajamiin muodostetuista asuntotonteista suurin osa meni rintamamiehille.
Poliittisesti maanhankintalain läpivienti ei ollut helppoa. Sillä oli paljon vastustajia, jotka edustivat etupäässä maanomistajien etujärjestöjä. Paasikivi piti hanketta ”hirmuisena” ja vaikutti vahvasti siihen, että ruotsinkieliset kunnat vapautettiin asutusvelvollisuudesta, jonka ne saattoivat korvata raivauttamalla jostain muualta 1,5 kertaisen maa-alueen asutusviranomaisten käyttöön. Risto Rytin ja Väinö Tannerin kerrotaan professori Pekka V. Virtasen mukaan ajaneen siirtoväen jättämistä paikoilleen Neuvostoliiton kansalaisiksi. Näinhän toimittiin pääosin muualla Euroopassa tapahtuneiden rajasiirtojen yhteydessä, rajat siirtyivät, mutta asukkaat jäivät aloilleen.
Asutustoimintaan tarvittiin 2,8 miljoonaa ha maata, josta noin puolet oli valtionomistuksessa ja loput lunastettiin yhtiöiltä, seurakunnilta, kunnilta, yhteisöiltä, ja osin toimivista suuremmista tiloista. On selvää, että lunastukset aiheuttivat tyytymättömyyttä ja napinaa, jopa vihamielisyyttä siirtoväkeä kohtaan, mutta ajan myötä asutustoiminnan välttämättömyys suurena kansallisena yhteisenä voimanponnistuksena alettiin ymmärtää. Kaiken kaikkiaan maanhankintalain nojalla perustettiin 101 327 maatilaa.
Asutustoiminta oli oman aikansa ratkaisu, jolla turvattiin sekä siirtoväen että rintamamiesten “maan nälkä”, joka merkitsi sodan jälkeen mahdollisuutta uuteen elämään, kiinnittymistä uudelleen työhön, elämään, perheen perustamiseen ja talonpoikaisen elämänmuodon jatkamiseen. Asutustilojen merkitys oli myös suuri sodan jälkeisen ruokahuollon turvaajana, peloteltua nälän hätää ei Suomeen syntynyt.
Nyt sopii kysyä, olisiko tuolloin pitänyt ja voitu toimia toisin? Asutustoiminnan jälkiarvioinnissa on arvosteltu sitä, että tuolloin synnytettiin suuri määrä elinkelvottomia pientiloja, joiden elinkaari jäi yhden sukupolven mittaiseksi. Mutta tuo elinkaari osui suomalaisen yhteiskunnan kannalta kaikkein tärkeimpään vaiheeseen. Myöhemmin lisämailla vahvistettiin tilojen elinkelpoisuutta, maaseudulle rakennettiin asutustoiminnan yhteydessä uusia teitä, kylien asukasluku kasvoi ja kokonaisuudessaan asutustoiminnan kohteena olleiden pitäjien elinvoima vahvistui.
Asutustoiminnalla oli ensi sijassa yhteiskuntapoliittiset tavoitteet, joilla haluttiin estää yhteiskunnallinen levottomuus ja kommunismin vahvistuminen. Siirtoväki ja rintamamiehet piti sitoa tuottavaan työhön. Jos tuolloin ratkaisuna olisi ollut siirtolaisleirien perustaminen ja siirtolaisväestön ja rintamamiesten sijoittaminen olisi jätetty hoitamatta, voimme vain kuvitella minkälaisia yhteiskunnallisia seuraamuksia ja maasta muuttoa siitä olisi Suomeen syntynyt pitkäksi aikaa.
Asutustoiminnan suuri merkitys Suomen historiassa on juuri tässä. Kun sota yhdisti vain pari vuosikymmentä aiemmin kansalaissodassa olleen maan ja sen kansalaiset, jälleenrakennustyöhön ryhdyttiin niin ikään yhdessä rintamassa. Siksi maanhankinta- ja asutuslakia voidaan pitää sodan jälkeisen Suomen tärkeimpänä asiakirjana. Ne takasivat oman tuvan ja oman luvan ja turvasivat suomalaisen yhteiskunnan perusteiden säilymisen.
Suomalaisen asutusihmeen takana oli viime kädessä se jokainen asutustilallinen ja oman kodin rakentaja, joka uhrasi vuosia elämästään raivaamalla, kyntämällä ja rakentamalla oman tilansa ja hankkimalla elantonsa tilasta. Pankalahden raivaajapatsaan paljastusjuhlassa asutustilallinen Mikko Mörsky kiitti erityisesti äitejä, jotka tekivät vaikeimman työn, kun miehet tekivät sen raskaimman. Ilman tätä suomalaista hartiapankkimenetelmää asutustoiminnan ihme olisi jäänyt syntymättä. Veikko Vennamon sanoin ”siirtolaiset ahkeruudellaan ja rohkeudellaan olivat sodan jälkeen vaikuttajan osassa maan rakentajana ja vaurauden luojana”.
Karjalan liiton pitkäaikainen puheenjohtaja, ministeri Emil Luukka puki siirtoväen ja rintamamiesten unelman sanoiksi sanomalla, että ”uusien talojen pihapuolet on järjestettävä, kotien sisäpuoli tehtävä viihtyisäksi ja kotien talouspuoli pantava kuntoon. Kotien kirjastoon on hankittava teoksia ja seinille taideteoksia, raanuja ja ryijyjä oman perheen ompelemia. Matot lattioille ja huonekalut omaa työtä.”
Asutustoiminnan käytännön toteuttamisesta vastasi maatalousministeriön asutusasiainosasto Aso, joka hoiti maanhankintaa ja rahoitusta. Virasto toimi vuosina 1940–1959, jolloin se oli keskeinen valvova ja toimeenpaneva viranomaistaho erityisesti maaseudun rakennus- ja asutustoiminnassa.
Siinä missä siirtoväen evakuointi henkilöityi valtioneuvos Johannes Virolaiseen, sodan jälkeinen asustustoiminta henkilöityy Veikko Vennamoon, joka oli mukana tässä työssä alusta alkaen tultuaan työhön nuorena juristina maatalousministeriöön v 1938. Sodan myötä työ ministeriössä vaihtui pika-asutuksen yleissihteeriksi ja sen jälkeen toimistopäälliköksi ja vuonna 1943 asutusasiain toimiston ASO: n jälleenrakennustoimiston päälliköksi. Tässä ominaisuudessa Vennamo valmisteli suunnitelman uuden siirtoväen asuttamisesta, josta syntyi Suomen historian suurin maareformi. Vennamon työ ASO: ssa kesti vuoteen 1959 asti, jolloin ASO lakkautettiin.
Karjalan liiton suurimpia tehtäviä oli perustamisvuodestaan 1940 lukien toimia karjalaisen siirtoväen edunvalvojana erityisesti uudelleenasuttamiseen, asuntojen ja työn saantiin liittyvissä kysymyksissä. Liitto vaikutti karjalaisten kansanedustajien kautta keskeisesti siihen poliittisen tahtotilaan, joka mahdollista pika-asutuslain ja maanhankintalain säätämisen nopeasti eduskunnassa.
Suomen siirtoväen hoito ja jälleen asuttaminen huomattiin myös maailmalla myönteisesti. Suomi oli ainoa maa, jossa kyettiin sijoittamaan siirtoväki kansallisesti, kielellisesti ja tapakulttuurin kannalta suunnilleen samankaltaisiin oloihin, mistä olivat lähteneet.
Evakkous koski yli kymmentä prosenttia suomalaisista. Siirtoväen ja kantaväestön kohtaaminen ei ollut ongelmatonta. Vaikka nyt, yli seitsemän vuosikymmentä myöhemmin voimmekin sanoa siirtoväen asuttamisen olleen valtaisa yhteinen ponnistus, vaatineen paljon yhteiskunnallista tahtoa ja kansakunnan yksituumaisuutta, eivät asuttamiseen eikä varsinkaan maanhankintalain toteuttamiseen liittyneet vaiheet olleet helppoja. Suomi oli ainoa maa, joka toteutti tässä mittakaavassa Euroopassa väestön siirrot sodassa menettämiltään alueilta.
On selvää, että kulttuurierot kantaväestön ja karjalaisten kesken olivat suurimmat, mitä kauemmaksi mie ja sie murrealueelta tultiin. Pohjanmaalla, Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Hämeessä törmättiin eri murteisiin, erilaisiin kansanluonteisiin, erilaisiin tapoihin ja kulttuuriin arjen töissä. Karjalaisten halua lämmittää uuni leipomista varten joka viikko kummasteltiin ja paheksuttiinkin. Pitihän piirakat leipoa ja karjalanpaisti uuniin saada. Tämä oli arjen tason perinteen, karjalaisuuden ylläpitoa.
Juha Vainion Evakon laulu kuvaa monen evakkomuistoja, joita sävytti epätietoisuus ja pelkokin tulevasta, vastaanottavien talojen kohtaaminen. Varsinkin maatalousväestö joutui muistuttamaan omasta taustaan itsenäisinä karjalaisina talonpoikina, joilla oli oma tupa ja oma lupa, edistyneet maatalouden käytännöt ja työkalut.
Siirtokarjalaisetkaan eivät olleet mikään yhtenäinen samankaltainen ryhmä, vaan evakotkin poikkesivat toisistaan elinkeinojen ja uskonnon osalta. Karjalaiset menettivät elinympäristönsä, mutta myös kotinsa ja irtaimen omaisuutensa. Kaikki piti aloittaa alusta. Maatalousväestön piti hankkia ostoilla tilat tai aloitettava vuosia kestänyt uudisraivaus. Kaupungeissa asunut virkamiehistö ja työväestö olivat niin ikään uuden työn ja asunnon tarpeessa, eikä asunnon saaminen varsinkaan ollut helppoa.
Karjalaisen perinteen vaaliminen oli haastavaa uusissa oloissa, kun kaikki sen ulkoiset elementit olivat hävinneet ja jääneet Karjalaan. Tosin tämä oli myös keskeinen syy Karjalan liiton jäsenseurojen perustamiseen, ne muodostuivat sentään yhteisöllisen muodon tapaamisille, juhlaperinteen jatkamiselle ja nykysanontaa käyttääkseni vertaistuen hakemiselle saman kokemuksen ja kohtalon kokeneiden heimoveljien ja sisarten parista.
Kun kaikki voimavarat piti käyttää sodan jälkeisinä vuosina uuden elämän aineellisen pohjan vahvistamiseen, perinteen ja kulttuurin vaalimiseen ei riittänyt voimavaroja. Tämä oli omiaan luomaan käsitystä karjalaisten nopasta sopeutumisesta uusille asuinsijoille ja yhteiskuntaan, vaikka kyse oli enemmänkin sulautumisesta kuin sopeutumisesta, joka jatkui paljon pidempään.
Sulautumista helpotti myös karjalaisten sosiaalinen sopeutuvainen luonne ja vieraanvaraisuus. Karjalaiset sosiaalisina ja aktiivisina ihmisinä hakeutuivat nopeasti uusien sijoituspaikkakuntien yhteiskunnalliseen elämään mukaan, kunnanvaltuustoihin, pankkien ja seurakuntien luottamustehtäviin sekä yhdistyksiin ja urheiluseuroihin.
Tästä syntyivät myös stereotypiat, kuten luonnehdinta karjalaisista iloisina, yritteliäinä, elämänmyönteisinä ja seurallisina ihmisinä kun taas hämäläisiä pidettiin jäyhinä, harvapuheisina, mutta luotettavina, asiallisina ja työteliäinä.
On hyvä muistaa myös kulttuurien välinen vuorovaikutus. Tässä suhteessa karjalaiset eivät olleet vain menettävä osapuoli, vaan sekä kantaväestö että siirtoväki omaksuivat nopeasti toinen toistensa tapoja ja kulttuuria, mikä lisääntyi tietysti avioliittojen myötä.
Yksi osoitus karjalaisuuden vaikutuksesta suomalaiseen kulttuurin on tietysti ruokaperinne. Karjalan piirakka ja karjalanpaisti olivat kolmen joukossa ruisleivän jälkeen. kun äänestettiin suomalaisinta ruokaa.
Karjalaisen siirtoväen sulautumista muuhun suomalaiseen yhteiskuntaan tulee tarkastella myös siinä valossa, että sodan jälleenrakentaminen koski kaikkia ja alkoi voimakas teollistumis- ja kaupungistumiskehitys.
Vähintään yhtä tärkeitä kuin alueluovutusten yhteiskunnalliset vaikutukset ovat olleet henkiset seuraamukset. Evakuointikokemukset ovat määrittäneet useimpien myöhempiä vaiheita.
Erityisesti karjalaisilla evakkous on ollut keskeinen osa minuutta läpi elämän. Sopeutuminen kantasuomalaiseen kulttuuriin ja erilaisiin mentaliteetteihin on ollut monelle myös vaikeaa. On sanottukin, että evakkoudessa on 423 tuhatta tarinaa.
« Takaisin